"Tämä kurssipaketti, jota nyt siis ryhdyin suorittamaan etänä, houkutti nimenomaan etäopiskelukokemuksena. Millaista olisi opiskella kotoa käsin oman työhuoneensa rauhasta? Entä se paljon puhuttu yhteisöllisyys? Entä houkutus avun käyttöön tehtävissä? Millainen on aikuisopiskelijan ohjaustarve? Mm. näitä asioita pitää pohtia tulevissa kirjoituksissa."Aivan lopuksi palaan siihen, mitä pohdin aivan aluksi ja kerron, miltä etäopiskelukokemus tuntui. Lyhyesti sanottuna: loppujen lopuksi se tuntui oikein hyvältä ja omakohtaiselta.
A room of one's own
Oma työhuone on hyvä opiskelupesä ja sinne sulkeuduinkin n. kahden viikon välein yleensä sunnuntai-iltaisin kirjoittamaan tuotokseksi niitä ajatuksia, joita olin viikon aikana haudutellut. Joillain kursseilla tuntui, että olisin saanut arkiviikon aikana useamminkin vilkuilla kurssikirjoja, jotta olisin sitten sunnuntaina edes hieman helpommin tiennyt, mistä löytyvät tarvittavat asiat ja hyvät viittauskohdat. Toisaalta samoja kirjoja oli käytössä usealla kurssilla, joten loppuvaiheessa opintoja alkoi olla jo hyvä käsitys siitä, mitä mikäkin kirja sisälsi.
Oman työhuoneen lisäksi tein opintotehtäviä välillä myös reissun päältä, esim. kevään viimeisen opintotehtävän kirjoitin loppuun laivan kannella matkalla Suomesta Saksaan ja äskeisen palmunalusloman aikana seurasin vertaisarvioinnin kehittymistä 7 tunnin aikaeron turvin. Joustavuus oli siis ehdottomasti tämän opiskelutavan paras puoli.
Yhteisöllistä vai yksilöllistä oppimista?
Verkko-opetusta ja verkossa opiskelua vastustavat vetoavat usein yhteisöllisyyden puutteeseen: ilman toisia ihmisiä ei oppimisesta tule mitään eikä verkossa voi olla aitoja ihmiskontakteja. (<-- Kyllä, nyt yleistin.) Näin aikuisopiskelijan näkökulmasta katsottuna verkko-opiskelu työn ohessa on oikein vapauttavaa. Kun työviikon aikana ihmiskontakteja on usein liiankin kanssa, on ihanan yksinkertaista sulkeutua kammioonsa opiskelemaan ja kirjoittamaan ja oppimaan. Ja aivan itseksensä, yksin ja omaehtoisesti. Joissakin tehtävissähän meillä oli vertaisarviointia, mutta sekin oli varsin yksilöllistä suorittamista. Ja minulle se sopi oikein hyvin.
Yhteisöllisyys ja ihmiskontaktit ovat näiden verkko-opintojen aikana hoituneet opettajan toimesta live-webinaarien ja Connect-päivystysten avulla, ja opiskelutovereita olen "tavannut" suljetussa Facebook-ryhmässämme. Siellä olemme tsempanneet toinen toisiamme, jakaneet materiaalivinkkejä ja kertoneet tuntemuksistamme opintojen kuluessa. Ketään näistä opiskelukavereista en ole tavannut livenä, mutta silti heistä on tullut osa verkostoani. Ryhmä näemmä jatkaa toimintaansa myös opiskelujen jälkeen: juuri äsken eräs meistä kysyi vinkkejä uutiskirjeen tekemiseen ja vastauksia oli tullut jo useita.
Luottamus
Omien opettajavuosien aikana opetin verkossa oppiainetta, jossa koko ajan piti epäillä opiskelijan motivaatiota tehdä omat tehtävänsä itse. Nyt opiskelin itse vapaaehtoisesti sisältöjä, jotka kiinnostivat ja motivoivat minua. Ei olisi tullut mieleenikään tehdä tehtäviä väärinkäyttämällä lähteitä tai apukeinoja, tai teettää tehtäviä jollakulla muulla. Minun omasta oppimisestanihan se olisi ollut pois.
Ei tartte auttaa
Opiskelijaryhmämme koostui tietenkin yksilöistä: toiset olivat enemmän hukassa, pihalla ja ulkona kuin toiset, mitä esim. tehtävänantoihin tuli. Aiemminkin jo pohdin, johtuuko moinen suomalaisen ja ruotsalaisen luonteenlaadun eroista. Toisaalta kyse voi olla myös iästä: tuntui siltä, että ryhmämme iäkkäimmät opiskelijat halusivat varmistella kaiken ohjeistuksen yksityiskohtaisesti opettajalta.
Toisilla saattoi olla myös teknisiä ongelmia, jotka vaikeuttivat opiskelua. Jos esim. palautuskäytäntö poikkesi jotenkin totutusta, oli osa opiskelijoista varmasti pulassa. Näin kävi esim. koodauskurssilla, jossa tehdyt työt piti siirtää ftp-ohjelman avulla omaan public-kansioon ja siten julkaista tuotokset nettiin. Perusjuttu semmoiselle, joka on kotisivujen kanssa puljannut aiemminkin, mutta selvästikin vaativampi tämä toimenpide oli opetella yhtä kurssia varten, jos ei aiempaa kokemusta asiasta ollut. Kurssin aikana kävi niinkin, että opiskelijat tietenkin ryhtyivät auttamaan toinen toisiaan joko Fb-ryhmässä tai oppimisalustan keskustelupalstalla jo ennen kuin opettaja ehti reagoida asiaan. On siis hyvä, että verkkokurssilla on jokin vapaamuotoinen alusta, jossa tietoa voi jakaa ja apua voi kysyä.
Punkt och slut
Mutta nytpä on siis opintotaipaleeni lopussa. Virallinen todistuskin tuli postitse kotiin leimoilla ja allekirjoituksilla varustettuna. 30 opintopistettä on kasassa ja olen "webbredaktör". (Ha-hah!) Jääköön tämä opintoblogini bittiavaruuteen muistuttamaan minua siitä, että en nyt kuitenkaan aivan heti lähtisi opiskelemaan yhtään mitään. Vähään aikaan. Ehkä. Kuitenkaan.
